Stephen King kertoo: Miksi olin Richard Bachman

 

1.
Vuosina 1977-1984 julkaisin viisi romaania salanimellä Richard Bachman. Romaanit olivat Raivo, Pitkä Marssi, Vimma, Juokse tai Kuole, sekä Kirous. Siihen, että minut lopulta yhdistettiin Bachmaniin, johti kaksi seikkaa. Ensinnäkin neljä ensimmäistä romaania, jotka kaikki alun perin ilmestyivät pokkareina, oli omistettu ystävilleni ja tuttavilleni. Toiseksi nimeni esiintyi yhden kirjan copyright-papereissa. Nyt minulta kysellään, miksi käytin salanimeä, eikä minulla näytä olevan kovin tyydyttäviä vastauksia. Hyvä etten sentään murhannut ketään, vai mitä?

2.
Voin esittää joukon arvailuja, en muuta. Ainoa tärkeä asia, jonka koskaan olen tehnyt tietoisesta syystä, oli se että kosin Tabitha Sprucea, college-aikaista luokkatoveritartani jota tapailin. Silloin syynä oli, että olin syvästi rakastunut häneen. Vitsinä taas on, että rakkaus itsessään on irrationaalinen ja kaikkea määrittelyä uhmaava tunne.
Joskus joku yksinkertaisesti vain sanoo Tee tämä tai älä tee tuota. Melkein aina tottelen kyseistä ääntä, ja kun uhmaan sitä, päiväni on tavallisesti pilalla. Tahdon sanoa vain, että suhtaudun elämään selvänäkijän tavoin. Vaimoni syyttää minua sietämättömän pikkutarkaksi Neitsyeksi, jollainen taidan tietyissä suhteissa ollakin – niinpä yleensä tiedän, kuinka monta palaa olen missäkin vaiheessa pannut 500-palaiseen palapeliin – mutta isoja tekemisiäni en ole ikinä todella suunnitellut, ja tämä pätee myös kirjoittamiini kirjoihin. Kun istuudun kirjoittamaan sivua yksi, minulla ei koskaan ole enempää kuin tavattoman epämääräinen aavistus siitä, mitä tuleman pitää.
Eräänä päivänä tulin ajatelleeksi, että minun tulisi julkaista Getting It On -romaani jonka Doubleday oli vähällä julkaista ennen kuin se julkaisi Carrien -salanimellä. Ajatus vaikutti hyvältä joten toteutin sen.
Kuten sanottu, hyvä etten sentään ole tappanut ketään. Vai mitä?

3.
Joskus vuonna 1968 tai 1969 Paul McCartney sanoi eräässä haastattelussa haikean ja hätkähdyttävän asian. Hän sanoi Beatlesien joskus tuumineen lähteä tien päälle kapakkabändinä nimeltä Randy and the Rockets. He olisivat vetäneet päähänsä hockeylakit ja kasvoilleen Count Five-naamiot niin että kukaan ei tunnistaisi heitä, ja pitäneet vanhojen hyvien aikojen tapaan yksinkertaisesti vain hauskaa.
Haastattelijan huomauttaessa että yleisö tunnistaisi heidät äänestä Paul näytti ensin yllättyneeltä… ja sitten hiukkasen kauhistuneelta.

4.
Amerikan kenties suurin kotirokkari Cub Koba kertoi minulle kerran tarinan Elvis Presleystä. Se on hyvä tarina, ja kuten Cub sanoi, ellei se ole totta, sen sietäisi olla. Elvis oli kuulemma sanonut eräälle haastattelijale jotakin tämän tapaista: Olin kuin kaikki muutkin lehmät aitauksessa, mutta jotenkin minä vain onnistuin pääsemään pois sieltä. No, sitten minut pantiin toiseen aitaukseen, joka sattui vain olemaan isompi ja kokonaan minun. Katsoin ympärilleni ja näin etä aidat oli niin korkeita että en ikinä pääsisi sieltä. Silloin saonoin: ”Okei, märehditään sitten.”

5.
Ennen Carrieta kirjoitin viisi romaania. Kaksi huonoa, yhden mitäänsanomattoman ja kaksi joita pidin aika onnistuneina. Kaksi hyvää olivat Getting It On (josta sitten lopulta ilmestyessään tuli Raivo) ja Pitkä marssi. Getting It Onin aloitin vuonna 1966 lukion viimeisellä luokalla. Joskus myöhemmin sitten löysin sen riutumasta vanhassa pahvilaatikossa lapsuudenkotini kellarissa -elettiin vuotta 1970- ja seuraavana vuonna kirjoitin romaanin valmiiksi. Pitkä marssi syntyi syksyllä 1966 ja keväällä 1977, ensimmäisen college-lukuvuoteni aikana. Lähetin marssin Bennet Cerf/Randon Housen esikoisromaanikilpailuun (joka käsittääkseni on jo aika päivää mennyt mokkakenkäin tietä) syksyllä 1967, ja sain oikopäätä muodollisen hylkäyskirjeen… ilman minkäänlaista kommenttia. Loukkaantuneena, masentuneena ja vakuuttuneena tekeleen hirveydestä tungin sen siihen kuuluisaan ROSKIKSEEN, jota kaikki romaanikirjailijat, niin julkaisseet kuin julkaisemaan pyrkivätkin, aina kuljettavat mukanaan. En tarjonnut sitä uudestaan minnekään kunnes Elaine Geiger New American Librarystä kysyi, aikoiko ”Dicky” (kuten Bachmania kutsuimme) tuottaa jatkoa Ragelle. Pitkä marssi joutui ROSKIKSEEN, mutta kuten Bob Dylan ”Tangled Up in Bluessa” sanoo, se ei koskaan kadonnut mielestäni.
Yksikään noista kirjoista ei ole koskaan kadonnut mielestäni -eivät edes todella kehnot.

6.
Osaksi on kyse painosmääristä, jotka ovat nousseet tosi korkeiksi. Aika ajoin minusta tuntuu, että istutin vaatimattoman kimpun sanoja ja tulin kasvattaneeksi jonkinlaisen maagisen pavunvarren.. tai kokonaisen kirjojen siimeksen (YLI 40 MILJOONAA KINGIä MYYTY!!! niin kuin kustantajani mielellään toitottaa). Tai, ilmaistakseni asian toisin -joskus tunnen itseni Mikki Hiireksi Fantasiassa. Tiesin kyllä miten harjat pannaan kävelemään, mutta kun niin sitten tapahtui, mikään ei ole enää ollut entisellään.
Narisenko? En. Tai jos, niin hyvin lempeästi. Olen parhaani mukaan yrittänyt noudattaa muuatta toista Dylanin neuvoa ja laulaa kahleissani kuin meri. Tarkoitan että voisin toki hankkiutua amen-nurkkaan ja alkaa pillittää miten kovaa on olla Stephen King, mutta jotenkin en usko että kaikki ne ihmiset jotka ovat joko a) työttömiä tai b) raatavat viikosta toiseen selvitäkseen asuntolainan lyhennyksistä ja Master Card -laskuista, tuntisivat suurtakaan myötätuntoa minua kohtaan. Enkä minä sitä odottaisikaan. Olen yhä naimisissa saman naisen kanssa, lapseni ovat terveitä ja fiksuja ja ansaitsen hyvin työstä josta pidän. Eli mistä minä narisisin?
En mistään.
Melkein.

7.
Tiedoksi Paul McCartneylle, jos hän sattuisi lukemaan tämän: haastattelija oli kuin olikin oikeassa. Yleisö olisi tuntenut teidät äänestä, mutta jo ennen kuin olisitte edes avanneet suutanne, se olisi tunnistanut Georgen kitaran tapailut. Minä kirjoitin viisi kirjaa Randy and the Rocketseina, ja aivan alusta pitäen olen saanut kirjeitä joissa minulta kysytään, olenko Richard Bachman.
Vastasin yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla: valehtelin.

8.
Arvelen että yksi syy oli halu hiukan hillitä vauhtia: tehdä jotakin jonakin muuna kuin Stephen Kinginä. Uskon että kaikki kirjailijat ovat piintyneitä näyttelijöitä, ja oli hauskaa olla hetken aikaa joku muu – tässä tapauksessa siis Richard Bachman. Ja hän tosiaan kehitti oman persoonallisuutensa ja henkilöhistoriansa Thinnerin takakannessa komeilevan tekaistun tekijänkuvan tueksi ja sen tekaistun vaimon (Claudia Inez Bachman) täydennykseksi, jolle kirja oli omistettu. Bachman oli jokseenkin epämiellyttävä kaveri, joka oli syntynyt New Yorkissa, palvellut ensin neljä vuotta merivartiossa ja sitten työskennellyt kymmenen kauppalaivastossa, kunnes vihdoin asettui asumaan New Hampshiren maaseudulle, missä öisin kirjoitti ja päivisin hoiteli keskikokoista lypsykarjatilaansa. Bachmaneilla oli yksi lapsi, poika joka kuoli kuuden ikäisenä valitettavassa onnettomuudessa (putosi kaivonkannen läpi ja hukkui). Kolme vuotta sitten Bachmanin aivojen perillä havaittiin kasvain, joka onnistuttiin leikkaamaan. Sitten hän kuoli äkisti helmikuussa 1985, jolloin kotikaupunkini Bangorin Daily News -lehti julkaisi uutisen, jonka mukaan minä olin Bachman – ja minä vahvistin asian. Toisinaan oli hauskaa olla Bachman, J. D. Salinger -tyyppinen saiturierakko joka ei koskaan antanut haastatteluja ja joka Lontoon New English Libraryn kirjailijakyselyn kohtaan uskonto kirjoitti ”kalkkunanpalvonta”.

9.
Minulta on useasti kysytty, teinkö niin koska markkinoilla ei mielestäni enää ollut tila Stephen Kingille. Vastaus on ei. Minä en arvellut julkaisseeni liikaa… mutta kustantajani sen sijaan kyllä. Bachman tarjoutui sopivasti kompromissiksi. Minun ”Stephen King -kustantajani” olivat kuin frigidi pikkuvaimo, joka haluaa antaa vain kerran pari vuodessa ja yllyttää siten loputtoman kiimaista ukkoaan hankkimaan tyttöystävän.
Bachman oli paikka, jonne menin kun tarvitsin lohtua. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin selitä, miksi tunsin tuota levotonta tarvetta julkaista mitä olin kirjoittanut, kun en kerran tarvinnut rahaa.
Toistan: hyvä juttu, että en sentään tappanut ketään. Häh?

10.
Minulta on usein kysytty, teinkö niin koska tunnen että minuun on ripustettu kauhukirjailijan nimilappu. Vastaus on ei. Niin kauan kuin voin mennä rauhassa nukkumaan iltaisin, en välitä paskaakaan siitä, minä ihmiset minua pitävät.
Yhtä kaikki: minulta ei suinkaan ole jäänyt huomaamatta, että vain viimeinen Bachman-kirja on suoraviivainen kauhutarina. Olisi vallan helppoa kirjoittaa jotakin ei-kauheaa Stephen Kinginä, mutta piinallista vastailla kysymyksiin miksi tein niin. Kun kirjoitin suoraviivaista fiktiota Richard Bachmanina, kukaan ei tullut kyselemään. Itse asiassa -hahhahhaa- kukaan tuskin lukikaan.
Mikä tuokin meidät -ei ehkä siihen syyhyn, joka tuon äänen alkuaan synnytti, mutta ainakin niin lähelle sitä kuin ylipäätään on mahdollista päästä.

11.
Ihminen yrittää saada elämäänsä jonkinlaista järkeä. Uskoakseni me kaikki yritämme, ja siksi myös haluamme löytää syitä… tai vakioita.. jotakin, mikä ei vaihtele.
Jokainen tekee niin, mutta jotkut poikkeuksellisen onnekkaat tai onnettomat kuitenkin ehkä hiukan enemmän kuin muut. Osa ihmisestä haluaa ajatella -tai ainakin joutuu aavistelemaan- että hän saa syövän koska on ollut paha (tai hyvä, jos sattuu uskomaan Durocherin lakiin). Osa ihmisestä haluaa ajatella, että hänen on pakko olla tosi lujasti raatava paskiainen tai ihan oikeasti aatelinen tai sitten yksi Valituista Pyhistä, jos hän kerran onnistuu menestymään maailmassa, jossa nähdään nälkää, ammutaan toisiaan, saadaan depiksiä ja vedetään pää täyteen viinaa tai pillereitä.
Mutta toinen osa ihmisistä uskoo, että elämä on pelkkää arpajaista ja visailua, joka ei juuri eroa televisioviihteestä (jota muuten kaksi Bachman-kirjaa sattuu käsittelemäänkin). Jostain syystä on masentavaa ajatella, että koko menestys -tai edes suurin osa siitä- oli pelkkää sattumusta. Niinpä ihminen voi haluta kokeilla, voisiko hän onnistua uudestaan.
Minun tapauksessani: voisiko myös Bachman onnistua uudestaan.

12.
Nämä kysymykset odottavat yhä vastaustaan. Richard Bachmanin ensimmäiset neljä kirjaa eivät menestyneet lainkaan, kenties juuri siksi että ne julkaistiin ilman erityistä torventoitotusta.
Pokkarikustantamot julkaisevat joka kuukausi kolmentyyppisiä kirjoja: ”johtajia”, joita mainostetaan ankarasti, jotka sijoitetaan roskakoreihin (ammattitermi kirkuville pahvitelineille joita näkee jokaisen kyläkirjakaupan edessä) ja joissa on yleensä värikkäät, joko kohopainetut tai lehtikullatut kannet; ”alijohtajia”, joita mainostetaan vähemmän, joille vähemmän todennäköisesti heltiää roskakoripaikkoja ja joiden ei yhtä itsestään selvästi odoteta nousevan miljoonapainoksiin (kaksisataatuhatta on helvetin hyvä tulos alijohtajalle); ja sitten vain pelkkiä kirjoja. Tämä kolmas kategoria vastaa pokkarikustantamisen maailmassa asemasotaa… eli tykinruokaa. ”Vain pelkät kirjat” (ainoa mieleeni tuleva vaihtoehtoinen nimitys olisi ali-ali-johtaja, mutta se on todella masentava) ovat harvoin uusintapainoksia kovakantisista; yleensä ne ovat uusilla kansilla varustettuja ns. backlist-kirjoja, genreromaaneja (kauhuromantiikkaa, kuninkaallisia, länkkäreitä ja niin edelleen) tai sarjakirjoja kuten Palkkasoturit tai Kiimaisen Kurpitsan Sukupuoliset Hurjastelut… tämä riittänee. Aina silloin tällöin tämän alikasvillisuuden seasta kuitenkin löytyy aito romaani, eivätkä Bachman-kirjat suinkaan ole ainoa tapaus, jossa nämä ovat olleet tuntemattomuuden suojaa hakevien tunnettujen kirjailijoiden teoksia. Donald Westlake julkaisi alkuperäispokkareita nimillä Tucker Coe ja Richard Stark, Evan Hunter nimellä Ed McBain, Gore Vidal nimellä Edgar Box. Ja Gordon Lish julkaisi äskettäin salanimellä erinomaisen ja karmean alkuperäispokkarin nimeltä The Stoney Boy.
Bachman-romaanit olivat ”vain pelkkiä kirjoja”, pokkareita Amerikan sekatavarakauppojen ja linja-autoasemien kirjatelineiden täytteeksi. Minä nimenomaan toivoin näin; halusin Bachmanin pitävän matalaa profiilia. Tässä mielessä miesparka joutui siis alusta pitäen pelaamaan painotetuilla nopilla.
Silti Bachman keräsi vähä vähltä oman vaitonaisen ihailijakuntansa. Hänen viimeistä kirjaansa Kirous oli myyty kovakantisena 28 000 kappaletta, kun muuan Washingtonilainen kirjakaupanmyyjä nimeltä Steve Brown ryhtyi epäilemään jotakin, paineli Library of Congressiin ja löysi kuin löysikin nimeni yhdestä Bacgmanin copyright-lomakkeesta. Kaksikymmentäkahdeksantuhatta ei ole kovin paljon -eikä taatusti bestseller-luokkaa- mutta kuitenkin 4000 enemmän kuin kirjaani Yön äänet myytiin vuonna 1978. Olin kaavaillut, että Bachmanin Kirouksen jälkeen julkaisisi jokseenkin ankean jännitysromaanin nimeltä Misery (Piina), ja uskon että se olisi vihdoin nostanut ”Dickynkin” bestseller-listoille. Mutta sitähän me emme koskaan saa tietää. Richard Bachman, joka selvisi aivokasvaimesta, kuoli lopulta paljon harvinaisempaan tautiin -salanimisyöpään. Hän kuoli vieden mukanaan vastuksen kysymykseen, ansiotko ihmisen huipulle nostavat vai lottovoitto.
Mutta se seikka että Kirousta myytiin 28 000 kappaletta, kun tekijänä oli Bachman, ja 280 000 kappaletta kun tekijäksi tuli Steve King, kenties antaa joitakin viitteitä asiasta. Vai mitä?

13.
Nimimerkin käyttämisessä on jotakin stigmaattista. Näin ei ollut ennen: oli aika jolloin romaanien kirjoittamista pidettiin jokseenkin vähäarvoisena puuhailuna, ehkä pikemminkin paheena kuin ammattina, ja silloin nimimerkki näytti täysin luonnolliselta ja kunnialliselta tavalta suojautua (ja suojata sukulaisiaan) noloilta tilanteilta. Romaanitaiteen nauttiman arvostuksen kohotessa asiat muuttuivat. Niin kriitikot kuin suuri lukeva yleisökin alkoivat suhtautua epäilevästi teoksiin, joiden kirjoittajat olivat päättäneet salata henkilöllisyytensä. Lausumaton oletus tuntui kuuluvan, että jos teos olisi hyvä, kaveri kyllä olisi varustanut sen omalla nimellään. Jos hän valehteli hnimensä, kirjakin varmaan pettäisi kuin Electrolux.
Niinpä haluaisin lopuksi sanoa ihan pari sanaa näiden kirjojen arvosta. Ovatko ne hyviä romaaneja? Sitä minä en tiedä. Ovatko ne rehellisiä romaaneja? Uskoakseni ovat. Ainakin ne on kirjoitetteu rehellisin mielin, ja energialla jollaisesta tänään voin enää uneksua (niistä The Running Man kirjoitettiin seitsemässäkymmenessäkahdessa tunnissa ja se julkaistiin käytännöllisesti katsoen muutoksitta). Pettävätkö ne kuin Electrolux. Yleensä ottaen eivät, Mutta paikka paikoin… hmmmm…
Näitä kirjoja kirjoittaessani en ollut enää ihan niin nuori, että voisin kuitata ne nuoruudensynteinä. Toisaalta olin vielä riittävän vihreä uskoakseni yksinkertaistettuihin (monasti piinallisen freudilaisiin) motiiveihin ja onnettomiin loppuihin.
Tuorein tähän kaksiosaiseen valikoimaan sisältyvä Bachman-kirja, Roadwork, syntyi Painajaisen ja Hohdon välillä, ja se oli yritys kirjoittaa ”oikea” romaani. (Olin niin ikään vielä riittävän nuori vaivatakseni päätäni tavanomaisilla kokkarikysymyksillä tyyppiä ”Aivan, mutta milloin aiotte tehdä jotakin vakavaa?”). Uskoakseni se oli myös yritys saada jotakin järkeä äitini vuotta aiemmin tapahtuneeseen tuskalliseen kuolemaan -hän kuoli hitaasti etenevään syöpään, joka söi hänet tuuma tuumalta. Minä sekä surin hänen kuolemaansa että olin järkyttynyt siitä, miten tarkoituksettomalta kaikki näytti. Epäilen, että Roadwork on koko pinkan kehnoin yksinkertaisesti siksi, että se niin pontevasti yrittää olla hyvä ja löytää edes joitakin vastauksia ihmisen kärrsimystä koskevaan arvoitukseen.
Käänteistapauksena on The Running Man, joka saattaa hyvinkin olla porukan paras koska se on yksinkertaisesti pelkkä tarina -se etenee mykkäelokuvan hullunkurisella vauhdilla ja viskaa hilpeästi syrjään kaiken, mikä ei kuulu tarinaan.
Pitkä marssi ja Raivo ovat molemmat (niin tekstipinnalla kuin sen allakin) täynnä vauhkoa psykologista paasausta, mutta niissä on silti myös paljon tarina-aineksia -viime kädessä lukija on tekijää paremmassa asemassa päättämään, riittääkö tarina peittämään kaikki kohdat missä havaintokyky ja perustelut ovat pettäneet.
Lisäisin enää, että kaksi näistä romaaneista -ja ehkä kaikki neljäkin -olisi voitu julkaista myös omalla nimelläni, jos olisin ollut vähän paremmin perillä kustannusalasta tai ellei minulla niiden kirjoittamisvuosina olisi ollut kädet täynnä työtä yrittäessäni selvitä koulusta ja sittemmin elättää perheeni. Ja että julkaisin ne (ja annan julkaista ne uudestaan nyt) vain siksi, että ne yhä ovat ystäviäni: tietyissä suhteissa epäämättömän raajarikkoja, mutta silti lujasti elämän syrjässä kiinni.

14.
Ja sitten muutama kiitoksen sana: Elaine Kosterille, NAL:n kustannustoimittajalle (joka näiden kirjojen ilmestyessä oli Elaine Greiger) siitä että hän niin pitkään piti ”Dickyn” salaisuuden; Caroly Strombergille, ”Dickyn” ensimmäiselle editorille, samasta palveluksesta; Kirby McCauleylle joka myi kirjojen oikeudet ja niin ikään piti salaisuuden uskollisesti ja hyvin; vaimolleni joka kannusti minua näiden suhteen niin kuin kaikkien niiden muidenkin , joista sitten tuli niin isoja ja kimaltavia rahasampoja; sekä -kuten aina- teille, lukijoilleni, kärsivällisyydestänne ja ystävällisyydestänne.

Stephen King
Bangor, Maine, 1985